Tervetuloa kotisivuilleni: eilatiainen.fi

Ja Facebookissa: Eila Tiainen

Vasemmistoliitto saikin aikaan hallituskauden alussa historiallisia parannuksia köyhimpien ihmisten elämään. Meidän hallituksesta lähdön jälkeen tahti muuttui, oikeistopuhuri vei.

Mutta se toinen puoli sitten! Helsingin Sanomat julkaisi maanantaina 13.4. jutun otsikolla "Juhlalliset lauseet peittävät tyhjyyden. Puolueiden vaaliohjelmat rakastavat kulttuuria - periaatteessa." Vasemmistoliittoa lukuunottamatta muiden puolueiden kulttuuri- sivistyspoliittiset tavoitteet mahtuvat muutamaan juhlallisen kulahtaneeseen lauseeseen. Me sen sijaan teimme kunnollisen ohjelman, koska kulttuuri ja taide ovat mielestämme myös perusoikeuksia. Me katsomme, että taide ja kulttuuri ovat inhimillisen elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen perustarpeita. Taide ja kulttuuri luovat yhteiskuntaan aineetonta hyvinvointia.

Jo menneen kauden hallitusohjelmaan vaadimme taiteilijoiden, siis epätyypillisissä työsuhteissa elävien, sosiaali-, työttömyys- ja eläketurvaan parannuksia. Mielestämme myös taiteilija-apurahoja tulisi lisätä samoin valtionosuuksia kulttuurilaitoksille mm. kirjastoille ja vapaalle kentälle toiminta-avustuksia. Haluamme museot ilmaisiksi ja tukea kiertuetoimintaan.

Ohjelmassamme painotetaan kaikkien lapsien ja nuorten tasavertaista mahdollisuutta päästä taiteen ja kulttuurin piiriin asuinpaikasta, varallisuudesta, iästä ja taustasta riippumatta. Peruskoululla on keskeinen rooli monipuolisten taide- ja kulttuurielämysten tarjoamisessa. Jokaisella lapsella tulee olla myös mahdollisuus osallistua taiteen perusopetukseen, päästä kuvataidekouluun, konservatorioon tai muihin taideoppilaitoksiin. Tällä hetkellä taiteen perusopetusta saavat vain harvat vaikka tutkimuksin on moneen kertaan todettu miten tärkeä osa-alue taide ja kulttuuri ovat.

Taiteen perusopetuksessa on valtavat alueelliset erot, myös taiteen aloilla siis tarjonnan monipuolisuudessa on toivomisen varaa. Tällä hetkellä taiteen perusopetusta antaa lähes 400 oppilaitosta mutta niistä vain 130 saa valtion tukea. Tällainen rahoitus karsii köyhimpien perheiden lapset, koska niillä ei ole varaa jatkuvasti nouseviin oppilasmaksuihin. Toivon, että peruskoulua voitaisiin uudistaa niin, että monipuolinen taiteen perusopetus olisi kaikkien oppilaiden perusoikeus.

Maailman huipputaloustieteilijät ovat ylistäneet Yhdysvaltain elvytyspolitiikkaa, joka on nostanut maan lamasta jo kasvuun. Eurooppaa sen sijaan moititaan leikkauspolitiikasta, jolla suhdanteen kääntämisen sijaan vain syvennetään lamaa. Tällä hetkellä kaikki eduskuntapuolueet, vasemmistoliittoa lukuun ottamatta, kilpailevat leikkausinnollaan. Suomen on vallannut järjetön velkahysteria, jota riippumattomat taloustieteen tutkijat pitävät vaarallisena aina maailmanpankkia ja IMF:ää myöten. Riippumattomien professorien sijasta media käyttää asiantuntijoinaan harvoja pelotteluun sopivia yksityispankkien ja eturyhmien ekonomisteja.

Nuorison syrjäytymisen estämiseksi rahaa pitäisi lisätä myös sosiaali- ja terveystoimeen, joka jäi nuorisotakuun osalta rahoitusta vaille. Nuorison työttömyyden vähentämiseksi meidän tulisi nyt satsata koulutukseen, vanhusten hoivaan, homekoulujen korjaamiseen ja liikenneväylien rakentamiseen. Rahaa tulisi nyt käyttää, jotta kotimainen kysyntä lähtisi liikkeelle ja yrityksetkin uskaltaisivat mukaan investoimaan ja palkkaamaan työttömiä töihin.

Suomen pankki, osana Euroopan Keskuspankkia, on käynnistänyt voimakkaan elvytysohjelman, jonka tehtävä on alentaa valtionlainojen hintaa. Ohjelma toimii, koska Suomen pankki, eli Suomen valtio, ottaa nyt yli kaksi kertaa Suomen lainanottoa suuremman määrän Suomen velkakirjoja keskuspankin pohjattomaan holviin. Tietokoneella painetut uudet rahat välittyvät yksityispankkien kautta Suomen velan hintaan, joka on jo negatiivinen koroltaan!

Suomi on yksi Euroopan vähiten velkaantuneista maista Romanian ja parin muun jälkeen. Romania tunnetaan siitä, että maa maksoi pois velkansa Nikolai Ceausescun aikana. Myös Saksalla on huomattavasti enemmän velkaa suhteessa talouden kokoon. Kansantalouden säännöt ovat päinvastaiset omaan kukkaroon nähden, sillä rahan liike tarkoittaa talouskasvua mitä se ei ainakaan minun kukkarossani tarkoita. Valtion velan ottamista ei pidä nyt pelätä, vaan nyt jos koskaan on aika tarttua rohkeasti toimeen ja laittaa talouden rattaat pyörimään.

Eila Tiainen, jyväskyläläinen kansanedustaja (vas)

Jyväskylässä Katulähetyksellä on reilut 200 asuntoa, ainoita koko kaupungissa, joihin voi päästä menetettyään luottotietonsa, sössityään elämänsä pahemman kerran ja päädyttyään lopulta kadulle tai vankilaan. Kaupungin vuokra-asuntoihin ei esimerkiksi ole "näillä ansioilla" mitään asiaa. Jo tästä voi päätellä, että parilla sadalla asunnolla ei ole tarvetta poistettu.

Vaikka vuosikausia on vietetty asunnottomien öitä ja puhuttu ongelmasta, ei se silti ole korjaantunut. Kunnon kansalaiset mieluusti sulkevat silmänsä ja havahtuvat vasta sitten, jos omille kulmille on tulossa asuntola. Sitähän pitää tietenkin vastustaa!
Katulähetyksen asunnoissa on kaikissa tarjolla myös tukea. Harvan voimat yksin riittävät paluuseen monille liian vaativaan yhteiskuntaan. Pisin asumishistoria Jyväskylässä on runsaat 20 vuotta. Asuminen edellyttää päihteetöntä elämää.
Päivän aikana kuulin myös ensimmäisen kerran positiivisen lausunnon "halvasta viinasta ja Viron viinarallista". Nyt ei juoda aiempien vuosien malliin korvikkeita, märässä päässä ei tenu haise!

Katulähetyksen työ asumisyksiköissä ja leivän jakelussa perustuu pitkälti vapaaehtoisuuteen ja sosiaaliseen työllistämiseen. Palkkatuen uudistamisen osalta menimme kyllä ojasta allikkoon. Työministeriön uusien pykälien mukaan työllistäminen on tehty todella hankalaksi, vaikka uudistuksilla pyrittiinkin parantamaan kolmannen sektorin mahdollisuuksia. Erityisen vaikeaksi tilanne on muodostunut Keski-Suomessa niin työttömien yhdistyksissä kuin Katulähetyksessäkin, kun muutoksiin ei ennen vuoden vaihdetta osattu mitenkään varautua.

Kuvassa 'Mennään bussilla' -tapahtumassa Kankitiellä. Kuulemme tuetun asumisen nykytilanteesta.

Kun sain käteeni emeritussuurlähettiläs Matti Kääriäisen kirjan Kehitysavun kirous (Into 2015) oletin lukevani asiantuntijan analyyttisen näkemyksen kehitysavusta, toimihan Kääriäinen pitkään mm. suurlähettiläänä Mosambikissa ja Keniassa. Hänen mielestään kehitysapua on annettu vuosikymmenet mutta mikään ei ole muuttunut. Rahat ovat menneet ja yhä vain menevät kulloistenkin kehitysmaaeliittien taskuun jättämättä juuri jälkeä avustettaviin yhteisöihin.

Tarinaansa Kääriäinen todentaa yksittäisillä esimerkeillä, enkä voi mitään sille, että koin voimakkaan déjà-vu -ilmiön ja kaivoin esiin jo 1986 ilmestyneen FT, ex-poliitikko, kirjailija Lasse Lehtisen romaanin Valkoinen ihmissyöjä (WSOY). Siinä Suomen ja muun Pohjolan kehyrahoilla pystytetään pimeimpään Afrikkaan sellu- ja paperitehdas, vaikka paikallisen diktaattorin unelma olivat Boforsin tykit ja Tampellan kranaatinheittimet. Ja kun tehdas sitten juhlallisesti käynnistetään, menevät sähköt koko yhdyskunnalta ja tehdas ja tuotanto olivat sitten siinä.

Lehtisen kirjan ilmestymisestä on kolmisenkymmentä vuotta ja sinä aikana on kehitysyhteistyötäkin opittu tekemään paremmin. Epäilemättä varoja menee yhä myös korruptioon ja huonoihinkin hankkeisiin mutta kriittisissä tutkimuksissa on osoitettu, että absoluuttinen köyhyys on kuin onkin vähentynyt ja monet kehitysmaat ovat rikkaiden maiden antaman avun turvin päässeet jaloilleen. Kehitysavulla on myös osoitettu olevan merkitystä talouskasvun lisääjänä. Monet koulutus- ja terveysprojektit ovat niin ikään onnistuneet.

Kääriäinen ei kirjassaan myöskään juuri arvosta Suomen yhdeksi lähtökohdaksi linjaamaa hyvää hallintoa ja ihmisoikeusperustaista kehitysyhteistyötä. Sinänsä Kääriäinen on oikeassa sanoessaan, että valtaosa nykyisestä kehitysyhteistyöstä ei sellaisenaan edistä demokraattisia rakenteita. Toisaalta kauniista puheista huolimatta panostus demokratiatukeen onkin vain noin kuusi prosenttia Suomen kehitysyhteistyövaroista – sekin laveasti määriteltynä.

Todellisen demokratian tukemiseksi tehdään kuitenkin töitä. Erityisesti eduskuntapuolueiden yhteistyöjärjestö Demo toimii näiden asioiden puolesta. Järjestö on onnistuneesti tukenut mm. Tansaniassa ja Sambiassa naisten osallistumista politiikkaan, kouluttanut nuoria poliitikkoja Tunisiassa sekä tukenut puoluerajat ylittävän yhteistyön aloittamista Myanmarissa ja Nepalissa. Jokainen hanke perustuu aina yhteistyötahojen omiin tarpeisiin, mikä takaa niiden onnistumisen.

Demon kautta Suomen kehitysyhteistyö saa puoluetoimijoiden panoksen. Puolueet ovat avainasemassa silloin, kun halutaan tukea toimivaa kansanvaltaa ja antaa kansalaisille mahdollisuus osallistua politiikkaan. Ja niin kuin Demon ohjelmassa sanotaan: “Demokratiaa ei voi viedä, mutta sitä voi ja tulee tukea, sillä monipuoluejärjestelmä on keino vakaaseen ja ihmisoikeuksia kunnioittavaan yhteiskuntaan.”

Eila Tiainen
Olen Demon hallituksen jäsen ja kolumnini on alun perin julkaistu Demon toimesta: http://demofinland.org/lasse-lehtinen-teki-sen-hauskemmin/

Mutta mitä tekee kultturelli konserttiväki? sehän päätti perustaa tukiyhdistyksen ja ajaa kaupungin päättäjien ohi. Messukeskukseen on nyt kaavailtu jonkinlaista soivaa salia. mutta ystävät hyvät, sekin maksaa eikä kaupungilla ole rahaa nyt sen enempää kuin aiemminkaan.

Kannattaisiko luopua huonosta suunnitelmasta ja odottaa, josko Jyväskylään koittaisivat paremmat ajat ja fiksummat päättäjät?

Muuten vaikka kannatankin kaikkea kulttuuritoimintaa ja pidän Aallon rakennuksista, yksi hienoimmista kokonaisuuksista on Seminaarinmäen kampus, niin minusta ihan vakavasti voisi tutkia, olisiko valtiontalolle armeliaampaa tulla puretuksi? Alkuperäisestä ei juuri ole enää paljoa jäljellä ja talon korjaaminen maksaa maltaita, niin rappiolla se on.

Valtiontalo pönötti vielä 1930-luvulla Suojeluskuntalona. Sitten nimi muutettiin.

Guggenheim-museohanke on taas viime päivät ollut esillä mediassa, koska tämä 2011 alullepantu viritys on edennyt kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun kautta jo kohti lopullista museon hahmoa, kun kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun kuusi parasta ehdotusta on julkistettu ja niiden tekijät ovat nyt paraikaa tutustumassa Eteläsataman tonttiin ja kertomassa tarkemmin visioistaan.

Helsingin kaupunkihan torpedoi yhden äänen enemmistöllä koko museoidean 2012 mutta Guggenheim-säätiö teki uuden suunnitelmaehdotuksen 2013 ja Helsingin kaupunki sitten osoitti kansainvälistä arkkitehtuurikilpailua varten tontin. Lopullinen voittaja selviää ensi kesänä.

Mutta suurin ongelma taitaa olla vielä edessäpäin. Päätöstä museon rakentamisesta ei ole eikä sen paremmin myöskään koko hankkeen toteutuksen rahoituksesta eikä esimerkiksi museon lisenssimaksuista eikä siitä, mitä siellä sitten lopulta esiteltäisiin. Mutta joidenkin piirien mukaan näyttävä museo on saatava ”niin kuin Bilbaossakin on”.

Osa museohankkeen vastustuksesta johtuu varmaan siitä, että koko hanke poikkeaa niin huomattavasti tavanomaisesta kaupunkisuunnittelusta: ensin tehdään asemakaava ja sitten vasta pytingit. Nyt globaali talous pyöräytti kuvion toisinpäin: yksityinen toimija päätti tulla omilla ehdoillaan. Rahan liikkeet ovat nopeat, ympäristö taas on aika pysyvää ja muuttuu hitaasti.

Ilmeisen kiehtova hanke on ainakin arkkitehtipiireissä ollut, sillä ehdotuksia kilpailuun tuli yli 1700.

Media näyttää jakautuneen. Helsingin Sanomat taitavat olla rakentamisen kannalla kun taas Ylellä näytetään oltavan kriittisempiä. Media nostaa keskustelua ja poliitikot sitten lopulta päättävät.

Olen tämän viikon ajan seurannut parlamenttien välisen kongressin IPU:n keskustelua naisten ja tyttöjen asemasta, tasa-arvosta ja väkivallattomuudesta Euroopan sydämessä Genevessä, Sveitsissä. Inter-Parliamentary Union IPU on parlamenttien välinen yhteistyöelin ja niistä kaikkein vanhin, perustettu jo 1889. Tämä on IPU:n 131. yleiskokous ja seuraava järjestetään ensi keväänä Hanoissa, Vietnamissa.

Viikonvaihteessa tänne tullessa teema herätti monenlaisia ajatuksia, saihan Malala Yousafzai Nobelin rauhanpalkinnon, ja samaan aikaan suomalaisen johtavan päivälehden sivuilla todettiin, että feministit ovat muuttuneet miehiksi!

Tämä lausunto on historiaton, sillä eivät meillä Pohjoismaissakaan tasa-arvo ja naisten vaikutusmahdollisuudet ole tulleet ilmaiseksi. Niiden eteen on jouduttu tekemään työtä, eikä se vieläkään ole loppunut, vaikka Suomi esimerkiksi naisparlamentaarikkojen määrällä (85 kahdesta sadasta) mitattuna sijoittuu maailmantilaston kärkeen seitsemänneksi.

Emmehän me vuosien työn jälkeenkään ole saavuttaneet samapalkkaisuutta, emme yritysmaailman johtopaikkoja eikä naisia välttämättä "kuulla" aina edes heitä koskevissa asioissa. Ja jos perheväkivallasta puhutaan, olemme siinä kärkisijoilla. Mutta meillä tytöt ja naiset saavat koulutusta, ovat lain edessä samanarvoisia, eikä meitä diskriminoida sukupuolen perusteella.

Vuodesta 1979 YK :n Cedaw-järjestö on luonut ja juurruttanut kansainvälistä normistoa ja käytäntöjä tasa-arvoisesta lainsäädännöstä ja lakien toimeenpanosta. Tällä hetkellä maailman monissa kriisipesäkkeissä naiset ja lapset kärsivät silmittömästä väkivallasta. Kontrolli rauhaan on menetetty. Erityisen paha tilanne on Syyriassa, Irakissa, Palestiinassa, Libyassa ja Ukrainassa. IPU:n keskusteluissa naisten mielestä heitä ei oteta vakavasti, heille ei anneta tilaa eikä heitä oteta mukaan päätöksentekoon.

Terrorijärjestöt Isis, Taliban ja Boko Haram kylvävät kauhua naisten lisäksi myös miesten ja poikien keskuuteen. Konflikteissa katsotaan vain niitä, joilla on ase kädessä - mutta missä ja kenen kädessä on "ase" rauhaan, keskusteluissa kyseltiin.

Naiset rakentavat yhteiskuntia mutta tarvitsevat tuekseen toimivaa lainsäädäntöä ja rikoksista rankaisemista. Naisten suojaksi tarvitaan siis lakeja mutta myös rahaa. Mediankin pitäisi huomioida naisten olot paremmin varsinkin kriisialueilla.

Erityisen paljon keskusteluissa sivuttiin myös ihmiskauppaa ja raiskauksia, joista niiden uhrien on lähes mahdotonta selvitä ilman vahvaa tukea, koska raiskauksessa uhri saattaa menettää kaiken, jopa oikeuden elää.

Mielenkiintoisen puheenvuoron naisten asemaan käytti mm. pääsihteeri Madeleine Rees (Women's International League for Peace and Freedom). Hänen mielestään pitää kysyä, kuka käyttää valtaa, perheestä lähtien aina vallan ylimpiin kamareihin. Erityisen tärkeää naisten kannalta on taloudellinen ja poliittinen valta. Konflikteissa naisten lisäksi monesti kärsivät myös organisaatiot. Toisaalta vaikeiden konfliktien jälkeen ei aina pystytä rakentamaan toimivaa yhteiskuntaa, jossa naiset otettaisiin vakavasti ja heillä olisi sananvaltaa.

Huonona esimerkkinä Rees mainitsi Bosnian, jossa juuri käydään taas vaaleja, mutta jossa ei verisen Bosnian sodan jälkeen ole tapahtunut todellisia muutoksia. Yhteiskunnan taloudelliset ja poliittiset rakenteet ovat edelleen samankaltaiset, demokratia ja kansalaisyhteiskunta osallistumismahdollisuuksineen puuttuvat. Keskustelussa tiivistettiin, että vain ihmisoikeudet ja perusoikeudet ovat rauhan ja kehityksen tae.

Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 20.9.2014

Sivistysvaltion mitta on se, miten se huolehtii heikoimmistaan ja perusoikeuksien toteutumisesta myös vaikeina aikoina. Suomen talous voi huonosti ja pikaista paranemista ole näkyvissä, mutta aina on olemassa parempia ja oikeudenmukaisempia vaihtoehtoja kuin haavoittuvaisimmilta ihmisiltä leikkaaminen.

Vasemmistoliitto osallistui hallitukseen parantaakseen perusturvaa ja pienentääkseen tuloeroja. Kolmen vuoden ajan näin toimittiinkin, kunnes viime kevään kehyspäätöksessä muut puolueet päättivät hylätä hallitusohjelmaan kirjatun köyhyyden vähentämisen ja leikata eläkkeiden, työttömyysturvan ja opintotuen indeksitarkistuksesta valtaosan pois. Eikä tässä kaikki, lisää leikkauksia tuli entisten päälle mm. kouluihin ja liikenteeseen.

Kun suuren kritiikin jälkeen hallitus joutui lieventämään päätöksiään, lupailtiin mm. takuueläkkeeseen korotusta. Sitä ei tullut, tuli eläkevähennys, jonka ulkopuolelle jää 100 000 pienimpien eläkkeiden saajaa. Lapsilisien leikkausta päätettiin lievittää monimutkaisemmalla verovähennyksellä, mikä ei muuta sitä, että hallituksen toimet lisäävät lapsiperheköyhyyttä.

Juuri pieni- ja keskituloiset tarvitsevat myös eniten kuntien järjestämiä esiopetus-, koulutus-, terveys- sekä sosiaalipalveluja, ja näitä kaikkia Stubbin-Rinteen hallitus heikentää kunnilta leikkaamalla.

Työ on parasta sosiaaliturvaa, hoetaan. Se on totta, mutta kun niitä työpaikkoja ei ole! Kokemusta työttömyydestä, joko omasta tai lähiomaisten, on jo lähes miljoonalla suomalaisella, ja 100 000 kärsii pitkäaikaisesta huono-osaisuudesta. Työttömyys on tämän vuoden aikana vain jatkanut kasvuaan.

Todelliselle elvytykselle – ei vain suunniteltujen leikkauksien osittaiselle perumiselle – olisi nyt tarvetta. Julkisen vallan kannattaisi työllistää, kun esimerkiksi rakentaminen on edullista, valtio saa pelotteluista huolimatta yhä edullista lainaa ja osaavaa työvoimaa on tarjolla. Myös juhlapuheissa hellitty koulutukseen panostaminen tarkoittaa suomeksi sen julkisen rahoituksen lisäämistä. Työttömyyden ja syrjäytyneiden ihmisten hoito tulee vielä kalliimmaksi – maksammeko mieluummin siitä?