Hyvät ihmiset,

Kun Leena Sipilä soitti ja pyysi avaamaan näyttelynsä, suostuin silmää räpayttämättä ja hetkeäkään aikailematta. Näyttelyllä ei vielä silloin ollut nimeä.

Leena selosti vauhdikkaaseen tapaansa Hannele Huovin satua ja sanoi tekevänsä nyt jotakin uutta ja sydänverellä – niin kuin aina. No, jäin odottelemaan. Ja taas Leena soitti ja ilmoitti, että kyllä sen näyttelyn nimi on nyt Koskettava.

 

Jäin pohtimaan nimeä ja sana aukeni imperatiivin, käskyn kautta. Leena siis tekee jotakin sellaista, jota on pakko koskea. Sopi minusta tyyliin.

Nimittäin niin kauan kuin olen Leenan tuntenut hänellä on ollut pää täynnä uusia ideoita huovan ja huovuttamisen ilosanoman levittämisessä.

Ensimmäiset juttuni kävin tekemässä Petäjävedellä silloisessa kotiteollisuuskoulussa. Koko kunta oli hurahtanut huopaan ja huovuttamiseen. Syntyi mm. ajatus Keski-Suomen huopatiestä Petäjävedeltä Koskenpäälle ja Jämsään. Kehitettiin koulutusta, perustettiin projekteja, luova talous oli uusi ja kova sana, tehtiin jopa Himoksen hotellin sisustussuunnitelma, huovasta tietenkin.

 

Kansainvälisiä vieraita tuli kylään ja Leena matkaili ahkerasti mm. huovan syntysijoille Aasiaan. Niiden matkojen tuloksena katson vieläkin joka kesä Petäjäveden vanhan kirkon viereiselle niitylle ja olen näkevinäni värikkään huopaheimon vaeltelevan valtavan jurtan ympärillä työn touhussa.

Jurttaa ei näy mutta eipä hätää, Leenan aloitteesta saamme Jämsän huopakesässä vuosittain nähdä, mitä mielikuvitus huovasta tuottaa.

 

Käsityön filosofian dosentti Seija Kojonkoski-Rännäli on tutkinut käsillänsä tekijän suhdetta maailmaan ja näin hän kirjoittaa:

Käsityö voi olla zen-kokemus. Tekijä keskittyy niin täydellisesti tekemiseensä, että kadottaa itsensä siihen kokonaan. Tekemisen rytmi valtaa tekijän fyysisen olemuksen niin, että ajattelun osuus supistuu. Käsien automatisoitunut liike on kuin joutilaan kävelijän jalkojen liike iltapäiväkävelyllä tutussa ympäristössä. Se nostaa mieleen unelmat ja haaveet. Se vapauttaa tietoisesta reflektiosta.”

 

Leena, vuoden huovuttajaksikin valittu, on yllätyksien nainen.

Halusin tulla ennakkoon katsomaan, mitä minun on pakko koskettaa ja yllätyin totaalisesti. Leenan työt toimivatkin toisinpäin. Ne eivät käskeneet minua koskettamaan vaan hiipivät hiljaa iholle, muistoihin, meille ihmisille yhteisiin kokemuksiin. Kosketinkin kyllä, hellästi ja hiljaa, silittelin ja tunsin sormissani villan pehmeyden ja lämmön, lapsuudesta tutun. Ja luulen, että tämän kokemuksen jaatte kanssani, kunhan pääsette töiden äärelle.

Jo sanat villa, huopa, käsittää ja koskea ovat meidän ominta suomalaista sanastoa, tuttuja ja käytettyjä vuosisatojen takaa. Niinpä meillä kaikilla on sama kokemus jossakin muistin sopukoissa, niin uskon. Näitä töitä on tehty rakkaudella ja ehkäpä vereslihalla, niin henkilökohtaisia, koskettavia ne ovat.