Vähänkö jännitti, kun tiistai-iltana kampeennuin Helsingissä ison punaisen matkalaukkuni kanssa iltajunaan ja makuuvaunuun. Pari reipasta mormonipoikaa nosti laukkuni junaan ja ei muuta kuin taloksi. Koppi oli kyllä pienempi kuin muistin, mutta toisaalta - edellisen kerran matkasin makuuvaunussa Kemistä Helsinkiin Tapaninpäivän iltana 1967. Häämatka (oikeasti mieheni työmatka) Saksaan Müncheniin alkoi konnarin onnentoivotuksin ja laululla In München steht ein Hofbräuhaus…

 
Nyt olin siis matkalla elämäni ensimmäiseen puolueen kesäkokoukseen suurin odotuksin: paljon ihmisiä toreilla ja turuilla, tiukkaa ja kiivasta väittelyä, hyvin perusteltua poliittista puhetta, ehkäpä soittoa ja lauluakin. Ja kyllä, kaikkea oli tarjolla jopa ilmakitaransoiton opetusta. Ehkä kesän viimeiset hellepäivät pehmensivät ihmisiä mutta suuria kritiikin aiheita ei tuntunut löytyvän, huolia kylläkin. Mistä töitä kaikille, vallankin nuorille? Ei kai sinne Eurooppaan niitä meidän rahoja? Tuleeko se vanhuslaki? Miten käy kuntien? Tuleeko pakkoliitoksia? Palaavatko Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho ryhmään? Siinäpä sitä oli selittämistä.
 
Torstain (25.8.) Kansan Tahdon etusivulla oli Kemin Vasemmistoliiton näyttävä ilmoitus Pärskepäivästä: Markus Mustajärvi ja kemiläiset valtuutetut Täikön torilla. Ajattelin käydä sivusta katsomassa, millaista touhua entisessä kotikaupungissa olisi vallankin, kun olin aiemmin kuullut veljieni kehuvan näyttäviä ja kiinnostavia tapahtumia ja olin menossa viikonlopuksi sukuloimaan. Martimoaavan pitkospuille sain Sisko Korrensalolta sitten kutsun osallistua toritapahtumaan, pärskeseminaariin ja Aikamme Naisten palaveriin.
Niinpä ilmaannuin ehkä järjestävien miesten ja Markuksen yllätykseksi Täikön torille. Sankat kannattajajoukot eivät ympäröineet sen enempää Markusta, muutamaa miesvaltuutettua kuin minuakaan! Missä olivat ilo ja tekemisen meininki? Hulmuavat liput, laulu ja haastaminen? Muutamat ohikulkijat kävivät paheksumassa ryhmämme hajoamista ja ”sen saman vanhan jatkumista”. Selkeimmin asian ilmaisi nainen, joka sanoi, että Lapissa ei Vasemmistoliitolla nyt ole yhtään kansanedustajaa. ”Hävittiin yksi paikka ja Mustajärven ja Yrttiahon ratkaisun myötä meni sitten se ainoakin. On outo olo. Mitä me nyt sitten tehhään?” - Enpä tiedä.
 
Toimittajana olen tietenkin seurannut politiikkaa mutta ennen viime kevään eduskuntavaaleja ainoa poliittinen tekoni oli osallistuminen Kalevi Kivistön presidentinvaalikampanjaan (olin valitsijamiehenä). Yhden viimeisimmistä dokumenteistani tein Lapista, seurasin mm. Esko-Juhani Tennilän kampanjatilaisuutta meidän kaikkien vasemmistolaisten tuntemassa Kallon kylässä.
 
En ole koskaan ymmärtänyt sitä oikeassa olemisen vimmaa, joka puoluetta on jakanut! Nyt kun lähdin mukaan, uskoin, että elämme uutta aikaa. Osaamme tehdä yhteistyötä ja - kompromissejakin. Kukaanhan ei koskaan voi yksin sanella päätöksiä. Sellaiselta se meillä Keski-Suomessa tuntui. Kampanjoimme ilolla, yhteistyöllä ja tärkeillä teemoilla, niinpä kannatuksemme nousi 3 prosenttia. Siitä on hyvä jatkaa presidentin- ja kuntavaaleihin.
 
Pitkällisten keskustelujen, neuvottelujen ja erilaisten vääntöjen tulos on myös hallitusohjelma, joka perusteellisen ruotimisen jälkeen äänestäen hyväksyttiin. Nyt siellä hallituksessa olemme kansanedustajatoveri Jari Myllykosken sanoin ”vallan vahtikoirana, emme rakkikoirana oppositiossa”.
 
Muuten minkälaisiksi kuvittelette Markus Mustajärven ja Jyrki Yrttiahon vaikutusmahdollisuudet, kun siellä oppositiossa istuvat suulaan Soinin perussuomalaiset ja keskusta? Saavatko he muutoin näkyvyyttä itselleen kuin haukkumalla omia entisiä ryhmätovereitansa niin kuin nyt Oulussa kävi? Mustajärvihän ryvetti liikenneministeri Merja Kyllösen Pohjolan Sanomissa 26.8. Ja miten hyvää yhteistyötä he aiemmin pohjoisen edustajina olivatkaan tehneet!
 
Pärskeseminaari puhui miesten asiaa Miehen työ-palkinnon 2011 saaneen Ralf Sundin alustuksen pohjalta. Mainio ja ajankohtainen valinta, tasa-arvoasiathan kuuluvat uudessa hallituksessa puheenjohtajamme Paavo Arhinmäen rooteliin. Kemissä aktiivinen, nyt monikymmenpäinen yleisö pohti, miksi 90 prosentissa erotilanteista lapset menevät äidille ja miksi puolet näistä lapsista menettää toisen vanhempansa. Kenessä ja missä on syy? Olisiko naisen paikka kuitenkin ”hellan ja nyrkin välissä”? Mikä koulussa on vialla, kun pojat eivät siellä viihdy? Vilahtelivatpa keskustelussa sellaisetkin asiat, kuin lapsen etu ja ihmisiksi eläminen. Ne muuten saattaisivat monessa tapauksessa ainakin helpottaa elämää ja vaikeita ratkaisuja. Eletään ihmisiksi!
 
(Kirjoitus julkaistu Kansan Tahdossa 1.9.2011)